Jorinoita ja hajatelmia

Minä

Moi! Olen Heini. 35-vuotias kahden pienen lapsen äiti Kotkasta. Kirjoittaminen on aina ollut mulle tosi tärkeää. Aikoinaan toisella luokalla opettaja kysyi, mitä meistä tulee isona ja minä vastasin kirjailija. Kirjan kirjoittaminen on edelleen toteuttamatta jäänyt haave, ken ties jääkin sellaiseksi. Muutenkin viime aikoina tämän vauva-taaperokarusellin vauhdissa itselleni rakas harrastus on jäänyt lähes tyystin. Pääsyy tämän blogin aloittamiselle onkin päästä jälleen kirjoittamaan.

Ei tämä ihan ensimmäinen kerta ole, kun päätän kirjoittaa blogia. Seitsemän vuotta sitten heitimme ystävän kanssa rinkat selkään ja hankimme menoliput Kaakkois-Aasiaan tarkoituksena viettää siellä seuraavat 8-9 kuukautta. Syntyi Nupit kaakkoon -blogi, jonka tarkoituksena oli vain kuulumisten kertominen perheille ja kavereille. Kirjoittaminen luonnollisesti loppui siihen, mihin reissukin. Tämän jälkeen lähdin pienemmälle tutkimusmatkalle Amsterdamiin yksin ja koska minulla ei ollut ketään, jonka kanssa kokemukseni jakaisin, päätin aloittaa uuden reissublogin Ihmemaa Tellus. Matkailun lisäksi postasin retkeilystä ja rehuräntsäilystä eli hyötykasvien kasvattamisesta. Blogi on sittemmin vain jäänyt unholaan. Yksi yritys oli vielä leipomisblogi siskoni kanssa, mutta se tyssäsi heti alkuunsa. Ikinä en ole tutustunut bloggaamisen ihmeelliseen maailmaan sen kummemmin, kunhan nyt olen juttujani raapustellut. Nyt ajatukseni on kuitenkin se, josko näitä kirjoituksiani joku vaikka innostuu lukemaankin.

Pakko kopioida tähän aloituspostaukseen otteita viimeisestä postauksestani Nupit kaakkoon -blogissa. Ihan vaan kertoakseni omaa taustaani, kokemuksiani ja omia fiiliksiä tuolloin (jotka ehkä osittain poikkeavat tämän päiväisestä niin kuin yö päivästä….) sekä avatakseni itselleni tärkeitä asioita, joista varmasti tässäkin blogissa tulen kirjoittamaan.

18. toukokuuta 2014

Näin on vierähtänyt kahdeksan ja puoli kuukautta siitä, kun viimeksi astuin Suomen maan kamaralle. Matkani viimemetreillä muistelin kaikkea kokemaani matkan aikana. Tämä on ollut mieletön elämys kaiken kaikkiaan ja on ollut vapauttavaa huomata, että kaikki omaisuus, jota tarvitset, mahtuu yhteen rinkkaan, jota voit omilla voimillasi kantaa mukanasi, minne ikinä menetkin. Ja on ollut hienoa saada jakaa tämä kokemus yhden parhaista ystävistäni kanssa. Jännitystä ja kommelluksia on riittänyt. On ollut naurua ja itkua eikä riidoiltakaan olla vältytty. Mutta se on vain elämää. Usein varmaa on ollut vain epävarma ja liian suunnitelmallisuuden on voinut suosiolla heittää romukoppaan. Ja se on ollut vain hyvä asia. (…..) Kyse on seikkailusta sekä uuden kokemisesta ja näkemisestä ja se on juuri sitä, mitä minä matkoiltani haluan.

(…..) Kokonaisuutena Laos oli paras maa ystävällisine ihmisineen, vuorineen, jokineen, vesiputouksineen, luolineen, maalaiskylineen, pikkupaikkoineen, joissa on helppo tutustua muihin reppureissaajiin ja jakaa yhdessä kokemuksia. Myös Kambodzan paratiisisaari Koh Rong vei minut mukanaan kristallinkirkkaine vesineen, lumenvalkoisine hiekkarantoineen, vihreine viidakkoineen, pienine viidakkopolkuineen, letkeine rantabaareineen, yöllisine rantanuotioineen ja kirkkaine tähtitaivaineen sekä hohtavine planktoneineen. Silti Balin kulttuurin kehto Ubud taitaa olla se ihan paras paikka, jossa olen tähänastisen tutkimusmatkailuni aikana käynyt. Sen kulttuuri on jotenkin niin taianomainen ja ihmiset sydämellisimpiä, joita tiedän. Siinä on jotain spirituaalista. Siellä tulee olo, että voisi vähän hurahtaa. Se on paikka, jossa olisi mukava asua jonkun aikaa. Simppelissä talossa keskellä viidakkoa, aloittaa päivät joogalla, syödä kasvisruokaa ja terveys-smoothieita, iltaisin istua kynttilänvalossa ja kuunnella ympäröivää hiljaisuutta, jota kuitenkin säestävät viidakon äänet, soittaa kitaraa, bongorumpua tai huuliharppua haaremihousuissa, silloin tällöin käydä rentouttavassa hieronnassa tai katsomassa perinteisiä tanssiesityksiä sekä Vespassa Open Micissä muiden hippien tapaan. Kaukana poissa oravanpyörästä.

Matkustamisen ehdotonta lisämaustetta ovat olleet ihmiset. Paikalliset ystävälliset, sydämelliset ihmiset sekä varsinkin muut reppureissaajat, joihin olen saanut tutustua ja joiden kanssa ole saanut yhdessä kokea uusia asioita. Suomeen palatessa on mahtavaa nähdä pitkästä aikaa kaikki elämäni ihanuudet, joita olen ikävöinyt. Sisko, äiskä, iskä ja ystävät. Ja maailmalla sain onnekseni tutustua muutamaan uuteen mahtityyppiin Suomesta ja kernaasti odotan myös tapaavani heidät uudestaan. Mutta totuus on se, että olen tämän matkani varrella tavannut niin uskomattoman mahtavia ihmisiä muualta maailmasta, että loppujen lopuksi tulen varmaankin aina ikävöimään johonkin, missä ikinä menenkin. Kunpa voisin kerätä kaikki parhaat ystäväni samaan paikkaan maailmassa ja sitten minun ei enää tarvitsisi ikävöidä mihinkään.

Nyt oli minun aikani heittää hyvästit muulle maailmalle, ainakin toistaiseksi. Minua oikeastaan huvittaa ihmisten käyttämä ilmaisu paluusta todellisuuteen. Miten niin paluu todellisuuteen? Nämä viimeiset kuukaudet ovat olleet ihan yhtä todellisia. Kaikki on oikeasti tapahtunut. Tämä on ollut minun todellisuuteni. Jonkun toisen todellisuus on ehkä aivan toisenlainen, mutta yhtä tosi. Ja kuka määrittää, että todellisuuden pitäisi olla sellainen elämä, jonka suurin osa ihmisistä elää? Kysehän on vain ihmisten omista olettamuksista ja ihmisten itsensä rakentamista rajoista, joita ei oikeasti ilman ihmistä itseään olisi edes olemassa. Miksi tähän tällaiseen todellisuuteen tulisi siis juuttua jos ei siinä tunne itseään onnelliseksi? Minä en vielä tiedä, tunnenko itseni loppujen lopuksi onnelliseksi siinä normaalina pidetyssä turvallisessa elämässä, jonka suurin osa ihmisistä elää vai onko minun elämäni toisenlainen. Lakkaako maailma koskaan kutsumasta minun nimeäni? Balilaisena uutena vuotena ennen hiljaisuuden päivää istuskelin yksinäni terassilla kynttilänvalossa katselemassa tähtitaivasta. Pohdin, mitä toivoisin jos näkisin tähdenlennon. Luulen, että toiveeni olisi ollut jonain päivänä oivaltaa, millaisen elämän itselleni haluan ja että minulla olisi onni ja mahdollisuus tämä haluamani elämä elää.

Ja tässä sitä nyt ollaan, kahden pienokaisen äitinä. Viimeiseen kuuteen vuoteen on mahtunut paljon. Työpaikan vaihto, kotikaupungin vaihto Helsingistä takaisin kotikonnuille Kotkaan, miehen tapaaminen, asuntolaina ja omistusasunto, tyttären ja pojan syntymät vuosina 2018 ja 2020, ajokortin ajaminen…. listaa kun lukee, voi heti tehdä päätelmän, että tekemäni päätökset ovat ihan himpun verran itseäni sitouttavampia ja että se toivomani suunta on tullut elämälle oivallettua. Vaikka välillä kaipaan aikaa reissun päällä, en voisi kuvitella olevani kuitenkaan onnellinen siellä Balilla enää viisikymppisenä, kun haaremihousuissani hengailisin parikymppisten reppureissaajien seurassa, jotka tulevat ja menevät. Ehkä siinä voisi olla lopulta aika yksin jatkuvien hyvästien keskellä, todennäköisestä ikäkriiseilystä puhumattakaan. Kai sitä ihminen vain kaipaa jotain pysyvyyttä elämässään. Halusin kuitenkin tuon pätkän tähän blogiin kopioida, koska ei tuo seikkailija sisälläni ole mihinkään kadonnut. Edelleen se on nälkäinen tekemään, näkemään ja kokemaan asioita, nyt vain vähän eri tavalla kuin ennen.

Tämän blogin aihealueet liittyvätkin vahvasti perheeseen, kotiin ja ihan vain siihen perusarkeen; sen harmauteen ja luksukseen. Siihen, mitä kaikkea perusarkikin voi pitää sisällään. Ensimmäisten postausten ajatuksena on avata blogin sisältöä ja sitä, kuka tätä blogia kirjoittaa. Hyvistä ideoista huolimatta uskon, että voi itsellenikin tulla vielä yllätyksenä, millainen tästä lopulta muodostuu. Lähde mukaani ottamaan siitä selvää!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *