Äitiys, Jorinoita ja hajatelmia

Mikä riittää äitinä?

Kello on seitsemän. Herään Nöttiksen iloiseen hihkuntaan. Mumisen huomenet ja kehotan nätisti olemaan vielä hiljempaa, ettei Veikka-Boika herää. Nöttis pyytää iloisesti äitiä mukaan leikkimään. Menemme olkkariin ja Nöttis haluaakin katsoa Mikki Hiiren kerhotaloa. Se sopii minulle, koska saan vielä vähän aikaa makoilla sohvalla. Nukahdan. Herätessäni Nöttis katsoo iloisena kerhotaloa, Veikka-Boika nukkuu. Yritän ryhdistäytyä. Yöllä on tullut herättyä useaan kertaan. Nöttis on jossain vaiheessa kömpinyt meidän väliin ja Veikka-Boika herännyt kerran syömään ja muutaman kerran muuten vain ähisemään, johon minä aina herään ja mies on lähtenyt töihin, johon myös herään. Menemme tekemään aamutoimet ja syömme aamupalaa. Veikka-Boika jo jokeltaa vuoteessaan. Korjaan aamupalat pois, vähän siistin paikkoja ja haen pojan sängystä. Aamutoimet ja aamupala. Kello on yhtäkkiä jo melkein kymmenen. Nöttis on odottanut koko aamun legoleikkejä. Olen luvannut tulla, kunhan saan Veikka-Bojan aamujutut tehtyä. Tiskikone on tyhjäämättä, mutta en välitä siitä. Haluan keskittyä nyt lasten kanssa olemiseen. Prisman kotiinkuljetus on tulossa 11-13 välillä joten ulos ei kannata enää lähteä jos se tuleekin jo heti yhdeltätoista.

Uninallekin olisi halunnut vielä nukkua.

Veikka-Bojalla on päiviä, jolloin hän ei puklaa juuri lainkaan ja päiviä, jolloin hän puklaa koko ajan. Nyt sattuu olemaan puklauspäivä. Vähän väliä siivoan puklun pois. Legoleikit keskeytyvät joka kerta. Minua alkaa hermostuttaa. Voisiko tämä perhanan puklaaminen jo loppua? Se ei ole Veikka-Bojan vika. Tiedän sen kyllä. Ärsyttää silti. Pian poikaa alkaa väsyttää ja vien hänet sänkyyn. Hetken päästä hän itkee ja on puklannut sinnekin. Nostan hänet syliin ja hän puklaa villapaidalleni. Pyykkirumba on valmis. Vaikkei aikeenani ollut edes pyörittää koneita tänään. Muutama pehmolelu ja puuhamatto ovat jo odottamassa pesua joten tyrkkään villapaidan mukaan 30 pesuun. Kun se on valmis, pitää laittaa vielä toinen koneellinen, kun pyykkiä onkin taas hujauksessa kertynyt. Laitan uudet petivaatteet pojalle, joka kiukkuaa väsymyksestä. Nöttis leikkii yksin. Veikka-Boika on jo niin väsynyt, ettei meinaa nukahtaa. Rauhoittelen hänet paijaamalla. Lopulta hän nukahtaa.

Nyt ehdimme leikkiä. Hetken kunnes pitää hetki keskittyä pyykkeihin. Sitten onkin jo Nöttiksen lounasaika. Laittaessani lounasta esille herkistyn ja minulta pääsee itku. Nöttis näkee tämän ja kysyy ”Äiti mikä on hätänä?” Vastaan, että minua harmittaa, kun en ole ehtinyt vieläkään kunnolla leikkiä legoilla Nöttiksen kanssa. Nöttis vastaa ”Äitin pitää mennä nukkumaan.” Hymyilen. Hän on niin suloinen. Ja niin oikeassa. Mutta en minä pääse nukkumaan. Nöttis syö hyvällä ruokahalulla. Hän on pirteä eikä halua päiväunille. Ne taitavat jäädä tänään taas väliin niinkuin useimmiten nykyään. Sen sijaan huomaamme ulkona jonkun liukastuneen ja Nöttis haluaa seurata tilannetta ikkunasta niin pitkään kunnes ambulanssi lähtee paikalta. Käymme samalla tilannetta läpi ja näen Nöttiksen empatian tätiä kohtaan. Nöttis pyytää jatkamaan legoleikkejä. Siivoan pois lounassotkut ja leikimme hetken. Sitten Nöttiksen onkin päästävä potalle. Pottailut, pesut ja pukemiset. Samalla vähän harjoitellaan pukemista itse. Veikka-Boikakin jo herää ja on nälkäinen.

Koko päivän aikana saimme vain linnan perustukset tehtyä.

Laitan hänelle maidon. Kello on jo kymmentä vaille yksi eikä Prismasta ole kuulunut mitään. Syötän Veikka-Boikaa ja pesukone alkaa piippaamaan valmista pyykkiä. Samassa soi ovikello. Siellä odottavat kolme laatikollista ja kaksi pussillista ruokaa ja päivittäistavaraa. Hetken ajan mietin, mitä hittoa teen ja laitan pojan lattialle viltin päälle kesken syötön. Onneksi hän hyväksyy sen eikä ala huutamaan. Sen sijaan hän kääntyy heti vatsalleen, alkaa hillumaan tuttuun tapaansa ja puklaa. Nyt saa kyllä puklata. Pakasteet ja jääkaappitavarat laitetaan nyt ja loput saa jäädä, korjataan puklut ja hoidetaan syöttö loppuun. Nöttis on huippu ja auttaa ahkerasti tavaroiden kanssa. Veikka-Boika ei haluakaan enää maitoa, mutta sose maistuu. Samalla haistan, että on vaipanvaihtoa tiedossa. Vaipan vaihdon jälkeen laitan pyykit ja jatkamme keittiössä. Veikka-Boika kiukkuaa ja vaatii syliä. Nöttis on ollut onneksi huipputuulella ja superkiltti vaikka legoleikit ovat alkutekijöissään. Kehun häntä kovasti. Minua on itkettänyt monta kertaa. Ja kiukuttanut. Koko päivä tuntuu täydeltä kaaokselta. Siltä näyttääkin. Veikka-Boika nukahtaa taas rauhoittelun jälkeen. Kello on puoli kolme ja on Nöttiksen välipalan aika. Hän syö iloisesti ja hyvällä ruokahalulla. Keittiö on edelleen kuin pommin jäljiltä, mutta tajuan, että voisin keittää kahvit. Kohta mieskin tulee jo kotiin. Mietin, mitä kaikkea tänään on loppujen lopuksi saatu aikaiseksi vaikka se tiskikone onkin edelleen tyhjäämättä. Mietin aamun autuasta ajatustani keskittyä vain lapsiin ja sitä, miten homma sitten todellisuudessa taas meni. Mietin, mikä minua edes itkettää ja miksi olen niin hermona koko ajan, kun lapset kuitenkin loppujen lopuksi vaikuttavat voivan ihan hyvin ja ovat saaneet kaiken tarvittavan. Ovi käy. Nöttis ryntää vastaan halaamaan ja huutaa iloisesti ”Isi!” Minä päätän juosta perässä ja tehdä samoin. Mieheni hoksaa heti, että haipakkaa on pitänyt.

Keskeneräisyyden sietäminen on taito.
Ihana ele tähän päivään prismalaisilta.

Siinä yksi meidän päivistä suurin piirtein. Riittämättömyyden tunne kaivertaa varmasti joka ikistä äitiä ainakin joskus. Henkilökohtaisesti voin kertoa, että itseäni erittäinkin usein. Kuten juuri aiemmassa vauva-taaperojutussa kerroin, tarvittaisiin vuorokauteen ainakin 30 tuntia. Sitten ehkä tuntuisikin siltä, että ehtii tehdä kaiken kuten haluaisi ja jäisi enemmän aikaa myös rennosti ottamiseen. Mutta miksi sitä on niin vaikea ottaa rennosti vaikka miljoona asiaa olisikin tekemättä? Mitä sitten? Kyllä ne pyykkivuoret ja pölypallerot odottavat vaikka ehkä joskus toivoisitkin, että ne katoaisivat itsestään. Ja mikä on palkkio siitä, että elämää vain uurastaa ja suorittaa eteenpäin, koska valmista siitä ei tule koskaan? Ainoa palkkio elämän suorittamisessa on varmasti vain jatkuva kiukku, ikuinen riittämättömyyden tunne, loppuun palaminen ja se, että se oikea elämä kaiken työn takana menee kokonaan ohi.

Niin, helpommin sanottu kuin tehty. Etenkin jos on tämmöinen perfektionistiluonne kuten minä. Oma perfektionismini ei ole sitä, että kodin pitäisi aina olla tip top ja aamuisin tuoksuisi juuri leivottu korvapuusti ja ovella olisi vastassa hehkeästi laittautunut perheen äiti kukkamekossaan. Minun perfektionismini koskee lapsia, heidän rutiineitaan, terveellistä, mieluiten itse tehtyä ruokaa, jokapäiväistä ulkoilua, ruutuajan rajaamista ja riittävää lepoa. Ja mitä väsyneempi olen itse, sitä enemmän näistä lipsun ja se tietysti ruokkii riittämättömyyden tunnetta entuudestaan. Noidankehä on valmis. Jatkuva stressi ja huono omatunto turhista asioista paistaa läpi ja välittyy lapsiin, joten lopputulos voikin olla toivotun sijasta ihan päinvastainen. Onneksi tämän ymmärrän ja olen pikkuhiljaa alkanut muuttaa omia ajatusmallejani ja asennettani.

Pitäisiköhän tälle jo tehdä jotain?

Äitiyteen on helppo hautautua juuri niin syvälle kuin haluaa. En sano, ettei se pienten lasten kanssa olisikin äidin tärkein tehtävä, mutta pitää olla muutakin. Muuten heräät joku päivä siihen, että parisuhteen loimusta on pelkkä hiillos jäljellä etkä muutenkaan enää edes muista, keiden kanssa hengailit ennen kuin sinulla oli lapsia ja ennen kuin haalit ympärillesi pelkkiä äitikavereita. Heistä toki on tullut parhaita ystäviäsi, mutta et ole vielä tajunnut, että heitäkin voi nähdä joskus ihan vaan aikuisten kesken! Itse kamppailen toisinaan tämän asian kanssa. Toisaalta omat menot ilman lapsia houkuttavat, mutta on hirveän vaikea irrottautua itse rakentamistani rutiineista ja luottaa ne jonkun muun käsiin. Sitä on vaikea selittää. Kyse ei ole niinkään epäluottamuksesta, ettei toinen osaa vaan siitä, että on itse niin kiinni omassa arjessa, että jotain tuntuu jäävän tekemättä jos viettääkin pari tuntia saati kokonaisen illan jossain muualla. Kun palaa kotiin, on outo olo vaikka kaikki on kuten pitääkin. Siksi niitä omia menoja pitäisikin olla säännöllisesti, että huomaisi itsensä riittävän äitinä vaikka ne narut olisivatkin pari kertaa viikossa jonkun toisen käsissä.

Toinen kummallinen ajatus on se, että pitäisi riittää yksin. Siis silloin, kun mies on töissä tai muissa menoissaan. Kuinka vaikeaa on pyytää ja vastaanottaa apua? Kaikilla ei edes ole sellaista mahdollisuutta, mutta itsellä kun on, pitää siinäkin heittäytyä jääräksi. Jostain syystä päähäni on iskostunut mielikuva siitä, kuinka sohvalla äiti imettää vauvaa taaperon leikkiessä sohvan edustalla. Hetki on rauhallinen ja autuas ja kaikki hymyilevät. Ei ole kiire mihinkään. En tiedä, onko kenelläkään tällaista, ainakaan aina, mutta tähän mielikuvaan tulee joskus verrattua tätä omaa kaaosta ja multitaskausta ja samalla ihmeteltyä, miten muut selviävät etenkin jos lapsia on vielä enemmän. Vaikka mistä minä edes tiedän, kuinka paljon niillä joillakin anonyymeillä muilla on apukäsiä käytettävissään.

Multitaskingia keittiössä.

Uskon, että tätäkin juttua lukee joku, joka haluaisi nyt sanoa, kuinka ennenkin pärjättiin, vaikka lapsia oli enemmän ja miehet eivät osallistuneet kotihommiin tai lastenhoitoon lainkaan. Niin tosiaan pärjättiin ja jotkut varmasti pärjäävät edelleen ja suurperheen äideille nostan suurta hattua. Tällaiset kommentoijat tarkoittavat usein hyvää ja pyrkimys on ken ties jopa lohduttaa, mutta todellisuudessa tämäntyyppinen kommentti herättää vain tunnetta huonommuudesta. Niin, siellä ne toiset pyörittävät maatilaa ja hoitavat samalla kymmenen lasta ja minä jaksan marista ja vollottaa väsymystäni ja riittämättömyyttäni kahden kanssa kaupunkiasunnossa, jossa suuren osan kotitöistäkin tekevät koneet. Olen miettinyt, että ehkä äitinä olo on toisille luontevampaa ja toisille ei. Täytyyhän pienten lasten kanssa poistua välillä omalta mukavuusalueelta ja olla epäitsekäs vai onko olemassa äitejä, jotka mielellään ovat vuoden tai kolme nukkumatta yhtäkään kokonaista yötä putkeen. Se tuntuu välillä jopa epäreilulta vaikka lapsiaan tietysti rakastaa yli kaiken. Ja saako tällaistakaan sanoa ääneen?

Mikä riittämättömyyden tunteen sitten aiheuttaa? Väsymys. Ihan varmasti. Omat odotukset itseään kohtaan? Vai ulkopuoliset paineet ja kaiken maailman nykysuositukset? Ekan lapsen saatuani juuri nimen omaan suositukset saivat ahdistumaan. Onneksi luonto on järjestänyt niin, että tokan lapsen kohdalla sitä on jo ihan erilainen kuin ekan lapsen kanssa. Siitä olen ajatellut kirjoittaa ihan oman juttunsakin. Ehkä suurin syy omaan riittämättömyyden tunteeseeni on se, että yksinkertaisesti vaadin itse itseltäni liikaa.

Loppujen lopuksi suositukset ovat suosituksia ja itse asetetut paineet sekä muiden kommentit häviävät 6-0 sille kaikkein tärkeimmälle mittarille, joka on lapset itse. Mitä näet, kun katsot heitä? Onko heillä kaikki hyvin? Miten he suhtautuvat sinuun? Itse kun katson omia lapsiani, näen välittömösti rakkautta heidän silmissään. Silloin on ihan pakko jo tajuta, että on tässä asioita tehty oikeinkin.

Niin ja mikä sitten riittää? Ruoka, juoma, puhtaus, lepo ja ikätason mukainen tekeminen. Läsnäolo. Katsekontakti. Hymy. Halaus. Se, että kysyy, mitä sinulle kuuluu ja kuuntelee, mitä toisella on asiaa. Se, että on selkeä, reilu ja johdonmukainen, asettaa rajat, opastaa ja auttaa, tarjoaa syliä ja turvaa. Se, että rakastaa.

Tässä vielä joitakin asioita, joiden ymmärtäminen ainakin omalla kohdallani on auttanut tuntemaan, että minä riitän.

  • Muista pitää huolta ensin itsestäsi jotta pystyt huolehtimaan muista, niin fyysisesti kuin psyykkisesti.
  • Muista, että tämä on elämää eikä mikään projekti. Kukaan ei ole täydellinen eikä koskaan tule valmista. Joten muista pitää myös hauskaa ja ottaa rennosti.
  • Lapset eivät mene rikki tai pilalle jos et muutamaan päivään vie heitä ulos, jos joskus vietetään enemmän aikaa telkkarin äärellä tai jos ruokana on eineksiä. Jos kuitenkin pääsääntöisesti terveet elämäntavat ovat arjessa mukana.
  • On tärkeämpää viettää aikaa lasten kanssa ja olla läsnä kuin noudattaa orjalliesti joka ikistä suositusta tai muuten pyrkiä täydellisyyteen ja väsyttää itsensä kaiken maailman oheisaskareissa kuten keittiössä tai rintapumpulla.
  • Pyydä apua ja osaa ottaa se vastaan jos sinulla on siihen mahdollisuus. Älä häpeile sitä, ettet aina jaksa yksin.
  • Jaa vastuuta toisen vanhemman kanssa jos hän on mukana lasten elämässä. Älä yritä itse kontrolloida kaikkea ja höyrytä joka paikassa.
  • Osaa irrottaa ja tee asioita myös ilman lapsia. Nauti siitä ilman syyllisyyden tunnetta. Lapsetkin varmasti nauttivat välillä kummien ja mummien seurasta, ilman tiukkisäitiä. Näin arkea jaksaa pyörittää huomattavasti paremmin. Äläkä unohda parisuhdeaikaa.
  • Älä ole liian jumissa kelloon. Ei haittaa jos rutiinit joskus rikotaan ja vähän heittäydytään. Se on elämää ja lastenkin on hyvä tottua, ettei kaikki aina mene saman kaavan mukaan.

Tänä viikonloppuna me otetaan rennosti, pidetään hauskaa ja herkutellaan. Ja ps. Tekstissä käytetyn äiti-ihmisen tilalle voisi yhtä hyvin kirjoittaa isä tai vanhempi.

Leffailta Nöttiksen kanssa. Lisää tästä viikonlopusta seuraavassa jutussa 😊

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *