Äitiys, Jorinoita ja hajatelmia, Kuulumiset

Mihin aika katosi!?

Yksi kysymys tuntuu olevan sellainen, jonka kuulee vähän väliä kenen tahansa suusta. Mihin tää aika oikein katoaa? Niinpä! Sitä tässä itsekin ihmettelen…. Joku kertoi joskus teorian ajan katoamiseen liittyen. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä nopeammin aika tuntuu menevän ja se selittyy sillä, että vuosi on aina lyhyempi ja lyhyempi ihmisen jo elettyyn elämään suhteutettuna. Siksi vuodet vierivät aina vain nopeampaan. Tämä teoria on kyllä looginen. Ja siksi näin keski-iän kynnyksellä aika tuntuu kiitävän.

No, ehkä vähän liioittelen tuota keski-iän kynnyksellä olemista. Tänä vuonna tulee vuosia mittariin 37. Mutta olen huomannut kärsiväni elämäni ensimmäisestä ikäkriisistä! Muistan kyllä, että kymmenisen vuotta sitten tuntui jokseenkin samalta. 25 ei tuntunut missään, mutta 26 alkoi hirvittää. Se tuntui jotenkin olevan niin paljon lähempänä kolmeakymppiä. Sama pätee nytkin. 35. Ihan sama. 36. Apua!! Vielä kymmenen vuotta sitten en kuitenkaan panikoinut sen kummemmin. Vaikkakin hyvä ystäväni oli sitä mieltä, että minulla oli kuin olikin loppujen lopuksi ikäkriisi, kun päätin erota kahdeksan vuotta kestäneestä parisuhteesta ja lähteä reppu selässä Kaakkois-Aasiaan kahdeksaksi kuukaudeksi. Niin, voihan se kriisi tosiaan näyttäytyä noinkin. Mutta silti koen nyt eläväni ensimmäistä kertaa ihan oikeassa ikäkriisissä, jonka vuoksi välillä tuntuu, että toinen jalka on jo haudassa. Kyllä, kuulostaa varmaan ihan hullulta, mutta totta se on. 40 tuntuu ihan hirvittävältä numerolta juuri nyt eikä sitä vain pääse karkuun…. Luulen, että voimakkaaseen reagointiin vaikuttaa sen tosiasian huomaaminen, että omassa kehossa alkaa tapahtua muutoksia, joita ei ole ennen ollut. Nämä pienen pienet asiat saavat ymmärtämään, että sitä ei olekaan ikuisesti nuori tai nuoren näköinen vaikka niin olen tähän asti huolettomasti ajatellut.

Jotta tästä ei tulisi pelkkä ikäkriisi-postaus, kerrottakoon muutama sana lapsista. Mihin aika katosi? -teemalla. En voi käsittää, että Nöttis täyttää tänä vuonna muka kolme. Ja Veikka-Boika on jo 10 kuukautta! Miehenikin jaksaa aina yllättyä, että olemme olleet yhdessä muka kauemmin kuin kaksi vuotta. Noh, onhan meillä tosiaan kohta kolmevuotias tytär ja saman katon alla on asuttu viisi vuotta. Molempien haikailemasta Japanin matkastakin on jo neljä vuotta. Mutta kaksi vuotta tässä ollaan vasta yhdessä oltu. Mutta niistä lapsista. He ovat varmasti toinen selitys sille, miksi aika tuntuu kiitävän. Olen aina tehnyt vuorotyötä ja elämä on ollut hyvinkin epäsäännöllistä. Nyt kuitenkin lasten myötä kaikki on turhauttavan rutinoitunutta. Päivät menevät pääsääntöisesti saman kaavan mukaan edeten ruokailusta ruokailuun. Mutta juuri tuon orjallisen päivärytmin vuoksi ne tuntuvat hurahtavan hetkessä ohi.

Olen pitkään puhunut vauvataaperocombosta, mutta tajusin, että sitä ei enää ole. Sen sijaan kotonani häärää sellainen parivaljakko, että oksat pois. Ääntä ja vauhtia riittää. Ja vaarallisia tilanteita. Välillä raikaa kahden kikatuksen kuoro, välillä kiistoista johtuva huuto ja kiljuminen. Vauvasta on kasvanut taapero, ainakin melkein ja taaperosta lähemmäs kolmevuotias pikkuneiti. Veikka-Boika on näin 10 kuukautta saavutettuaan ottanut elämänsä ensimmäiset seitsemän itsenäistä askelta! Kohta mennään ja lujaa. Mihin ihmeeseen tämä aika katosi!?

Osa vauvatavaroista on jo joutanut myyntiin. Vaatteita jää vähän väliä pieneksi. Haikeudella kaikkein pienimmät on luovutettu jo uusille omistajilleen. Minä itse olen palannut töihin ja kohta on jo ensimmäinen kuukausi taputeltu. Kuin myös Veikka-Bojan ensimmäinen kuukausi päiväkotiuralla. Siitä se lähtee. Kohta he tosiaan ovat siellä koulussa. Aivan niinkuin jotkut kokeneemmat äidit ja isät muistivat kovasti muistuttaa jo suurin piirtein heti, kun synnytysvuodeosastolta oltiin päästy kotiin.

Kaikkein väsyneimmillään sitä helposti toivoo, että lapset vähän kasvaisivat ja arki rauhoittuisi. Toisaalta taas nämä ruuhkavuodet vierähtävät ihan liian nopeasti ohi. Kohta varmaan jo haikailen pienten vauvojeni perään, kun he niin nopeasti kasvavat ”isoiksi”. Näin töihin paluun jälkeen olen väsyneempi kuin koskaan, mutta silti minulla on pitkästä aikaa tunne, että kaikki alkaa olemaan kivasti tasapainossa. Nyt sen huomaa, kuinka rankkaa arki kotona on, kun sitä elää 24/7, etenkin kun olen ollut niin huono irtautumaan omasta kuplastani. Nyt työt ovat tulleet mukavaksi vastapainoksi. Kuitenkin huomaan, että tämän blogin kirjoittamiselle ei tahdo riittää enää aikaa eikä energiaa samalla tavalla kuin ennen. Etenkin, kun aloin kirjoittelemaan myös Ruuhkavuodet.fi -sivustolle blogin lisäksi. Siellä muuten ensimmäinen juttuni on jo julkaistu ja toinen tulossa. Käykäähän lukaisemassa! Kaikella tällä säätämisellä olen ainakin varmistanut, että aika tulee ”katoamaan” jatkossakin. Mutta ihan mukiinmenevällä tavalla 😊

Ja hei, mihin sun aika katoaa?

Tässä vielä linkki tuonne Ruuhkavuosien ekaan juttuun Ruuhkavuosikupla. Seuraavassa jutussa kerron vinkit vauvan kanssa kotoiluun 👶.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *