Äitin omat jutut, Äitiys, Hyvinvointi, Kotoillaan

Hiljainen ilta

Ei tainnutkaan Veikka-Bojan hulinat selittyä puhjenneilla hampailla…. nimittäin yölliset hulinat sen kun jatkuvat vaan. Poika on kyllä hereillä ollessaankin varsinainen ikiliikkuja ja uusia taitoja tulee kokoajan. Kovasti pyrkii löytämään jo konttausasentoa ja hinku eteenpäin menoon olisi hirmuinen, vaan kun ei taidot vielä riitä. Se näyttäytyy puhkumisena, pönkäämisenä ja turhautumisena. Samaan aikaan jokelluskin on monipuolistunut ja olen ihan satavarma, että poika on sanonut jo jotain äiti-tyyppistä. En tiedä, voiko 5-kuinen jo osata, mutta toisaalta miksikäs ei. Hän kuulee sanan siskonsa suusta miljoona kertaa päivässä. Ehkä tämä kaikki kehitys valvottaa nyt sitten öisinkin.

Nöttiksellä on päiväkodissa virkistyspaikka ja hän käy tarhassa kolmesti viikossa. Se tekee hyvää kaikille ja etenkin tytölle itselleen, kun pääsee puuhastelemaan kaikkea kivaa ikätovereidensa kanssa. Poikkeuksellisesti joulukuussa Nöttis oli päiväkodissa ehkä ruhtinaalliset kaksi päivää, kun pyhät osuivat juuri sovituille hoitopäiville ja alkukuusta oltiin vähän kipeinä. Korona-aikoina kun ei tarhaan ole mitään asiaa edes pikkunuhassa. Niinpä ollaan oltu kuukauden päivät keskenämme ja on ihan tervetullutta taas palata normiarkeen juhlahumujen jälkeen.

Näiden puoliksi valvottujen öiden vuoksi en ole odottanut innolla alkuviikkoa, kun mieheni tekee tuplavuorot töissä. Maanantaiaamuna väsytti niin, että oksetti, kun lähdin viemään Nöttistä tarhaan. Onneksi mummi tuli katsomaan Veikka-Boikaa siksi aikaa, ettei tarvinnut molempia ottaa mukaan. Minulla oli edelleen edellispäivän eripari sukat jalassa syystä että olin astunut johonkin märkään enkä jaksanut vaihtaa molempia, kun toinen kenkä oli jo jalassa. Tarhan tädit varmaan tuumasivat, että rankkaa on ollut. Huvitti myös työnnellä tyhjiä tuplia pitkin kaupunkia kävellessäni takaisin kotia kohti. Hoipuin sen verran väsyneenä, että vastaantulija olisi saattanut luulla minun unohtaneen ottaa lapset mukaan.

Nöttiksen tarhapäivinä olisi hyvät saumat nukkua päikkärit yhdessä poitsun kanssa, mutta kiitos putkiremontin, ei siitä tullut mitään. Minulla alkaa mennä totaalisesti hermot jatkuvaan meteliin eikä asiaa auta se, että remppamiesten pitäisi olla joulutauolla, mutta meidän rapun valmiiksi saaminen on tainnut myöhästyä sen verran, että pärinät jatkuvat edelleen. Olin niin odottanut sitä kolmen viikon hiljaisuutta, ja ihan turhaan. Ei tullut päikkäreistä mitään, ei minun eikä Veikka-Bojankaan. Ja tämäkös teki minusta lähes raivohullun.

Sitten siskoni soitti ja ehdotti, että voisin viedä lapset Nöttiksen tarhapäivän jälkeen heille. Mikä ihana yllätys! Pääsisin vähän lepäämään. Toisaalta olen aina Nöttiksen syntymästä lähtien jostain syystä tuntenut valtavaa syyllisyyttä jos olen ollut jossain muualla kuin lasteni kanssa. Siitä tunteesta olen tosissani alkanut opettelemaan ulos. Niinpä suostuin ajatukseen. Enkä oikeasti harkinnut edes muita vaihtoehtoja.

Yksin kotona oleminen on minulle nykyään niin vierasta, etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Aina menee hetki pelkästään pyöriessä ympyrää ja ihmetellessä tilannetta. Päätin vakaasti elää nämä muutamat tunnit vain itseäni varten. Ei kotitöitä, vaikka eteisen matolla kävellessä hiekoituskivet narskuivat jalkojeni alla ja soseainekset kuumottivat jääkaapissa. Ei Heini. Ei tänään. Jos ei lasketa tiskikoneen tyhjennystä, parin pyykkikoneellisen pyörittämistä ja pakollista, iänikuista tuttipullojen tiskaamista…. mutta muuten en tekisi mitään!

Enkä tehnytkään. Puolet ajasta nukuin. Olisin kyllä mielelläni nukkunut koko ajankin ja vielä kaksin verroin lisää, mutta halusin tehdä muutakin, kun kerrankin olin yksin kotona. Siispä hain aasialaista noutoruokaa ja söin sen sohvalla, telkkari päällä! Unien jälkeen tein itselleni jalkakylvyn, keitin teetä ja söin jätskin. Ja taas sohvalla, telkkari päällä! Niin, eikä kukaan ollut vieressä vaatimassa, että pitäisi katsoa Mikki-Hiiren kerhotaloa. Vaikka sekin on kyllä ihan hauska ohjelma. Mitään tämän kummallisempaa en ehtinyt tehdäkään. Mutta ei tarvinnutkaan. Harvinainen ilta omassa rauhassa oli rentouttava ja ennen kaikkea hiljainen.

Kun lapset tulivat illalla takaisin kotiin, oli minulla heitä jo ikävä. Syyllisyyden tunteet olisivat olleet aivan turhia, sillä heillä oli ollut tosi kiva päivä. Totta puhuen varmasti paljon mukavampi kuin jos olisin itse kiukkupyllynä ärrimörröillyt illan läpi väkisin eikä oltaisi tehty mitään sen kummempaa kuin yleensäkään. Nyt sen sijaan Nöttis oli taiteillut lumiukkoja, jotka hän nimesi Nöttikseksi ja Veikka-Bojaksi. Kuinka suloista! Ja olivat he käyneet vielä pienellä metsäretkelläkin illan jo hämärtyessä. Ja nyt oli äitille paljon kerrottavaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *