Äitin omat jutut

Äitin tammikuu

Niin se on vaan tammikuu taas taputeltu. Aina se menee saman kaavan mukaan. Marraskuu on synkkä ja talvi tuntuu iäisyydeltä. Onneksi joulun odotus pelastaa. Joulu tuo valoa, lämpöä ja energiaa ympärillä vallitsevan harmauden keskelle, hetkeksi. Kunnes sitä tajuaa, että talvi jatkuu joulunkin jälkeen. Ja se tuntuu taas pitkältä ja pimeältä. Minä olen jo lapsena ollut sitä mieltä, että vuodenajat ovat seuraavat: kevät, kesä, syksy, talvi, joulu, talvi. Tämä jaksaa vieläkin hymyilyttää. Onneksi tänä vuonna olemme saaneet lunta ja aurinkoisiakin kelejä, jotka ovat auttaneet läpi tämän vuoden ensimmäisen kuukauden. Ja nyt voi jo sanoa, että ensi kuun jälkeen on huhtikuu! Kyllä minä talvestakin tykkään jos se vaan on minun mielestä oikeanlainen. Mutta kyllä on todettava, kuinka päivien piteneminen keventää mieltä.

Olen ollut viime aikoina tosi väsynyt. Huonot unet yhdistettynä pimeään vuoden aikaan eivät nostata tunnelmaa. Ei ole oikein ollut voimia tehdä mitään erityistä. Ja eipä sitä korona-aikana muutenkaan huku tekemisen paljouteen. Toisaalta arkinen elo lasten kanssa on mukavaa. Ja olen yrittänyt siinäkin rauhoittua ja jarrutella, sen minkä nyt luonteeltani pystyn. Olisi kyllä hyvä, jos meillä ihmisilläkin olisi tapana nukkua talviunta! Sitten kun kevät saapuu, on toivottavasti enemmän energiaa ja tekemisen mahdollisuuksia (josko se korona alkaisi jo väistyä). Vaatteiden ja pukemisen määräkin vähenee ja ehkä lähdöt helpottuvat. Tiedä sitten, mitä nuo ihanat kullanmuruseni vielä muuten keksivät pääni menoksi, kunhan tuosta vähän kasvavat lisää.

Olen tainnut pari kertaa tässä blogini alkutaipaleella kertoa siitä, kuinka vähän nykyään tulee tehtyä juttuja ihan vaan itseä varten. Pienten lasten kanssa se on toki luonnollista. Olen kuitenkin yrittänyt tsempata itseäni tekemään asioita myös ilman lapsia, koska tiedän siitä olevan hyötyä omalle jaksamiselleni. Kaikki eivät varmaan tätä niin kutsuttua omaa aikaa tarvitse, mutta itselleni se on tärkeää. Lasten ollessa mukana, menee keskittyminen hyvin pitkälti heihin, koska he ovat vielä niin pieniä ja kaipaan välillä sitä, että voin keskittyä keskusteluun aikuisten kesken. Ja on sekin tärkeää, että lapset saavat välillä ihan vaan sitä isi-aikaa. Aiemmin saattoi mennä viikkoja, etten ollut omineni yhtään. Nyt olen pyrkinyt ainakin kerran viikkoon tekemään jotain yksin tai ystävän seurassa.

On tullut käytyä ulkoilemassa ja kahvilla muutaman kerran. Kerran vietin treffi-illan hyvän ystävän kanssa. Söimme kolmen ruokalajin menun ja ystävä tarjosi vielä cocktailin. Eli elämä ihan risaseksi! Kaksi kertaa olen käynyt hierojalla pitkästä aikaa. Kiitos mieheni, kuka on varannut minulle ajan. Muuten olisi varmaan jäänyt käymättä. Sitten oli se yksi hemmotteluilta kotona ihan yksin, josta kirjoittelin oman juttunsakin. Kiitos kummeille, kun ottivat yllätyksenä lapset joiksikin tunneiksi hoiviinsa. Hain ruokaa, nukuin, otin jalkakylvyn ja olin vaan. En ole koskaan aiemmin ollut mikään yksin viihtyjä, mutta nykyään olen oppinut arvostamaan sitä ja voi että, se on tänä päivänä ihan luksusta, kun se kerran puoleen vuoteen tapahtuu! Viime viikonloppuna meillä oli pari tuntia sitä kuuluisaa, mutta niin harvinaista parisuhdeaikaa näin tammikuun loppuhuipentumaksi. Haettiin ruokaa ja kuunneltiin Rammsteinia kovaa. Ja se oli tosi jees. Illalla lasten jo palattua ja oltua unilla jaksoimme katsoa pitkästä aikaa yhdessä leffan. Sekin oli tosi jees.

Yksi suuri uusi oma juttu on tämä blogi. Olen kirjoitellut pari kuukautta ja se on ainakin toistaiseksi tuntunut mukavalta ja antoisalta ja uusia juttu-ideoita on riittänyt. Aina niin ankea maanantai on saanut ihan uuden merkityksen, kun käyn tsekkaamassa oman sijoitukseni blogit.fi-sivustolla. Jostain 200 ulkopuolelta perheblogeissa lähdettiin liikkeelle kuten kaikki uudet blogit ja nyt kuukausi liittymisen jälkeen on sija 71. plakkarissa. Siitä tulee hyvä fiilis vaikkei asialla tavallaan olekaan väliä. Toisaalta olen kyllä miettinyt sitäkin, mihin tämä voikaan vielä kantaa.

Siitä päästäänkin aiheeseen nimeltä töihinpaluu. Olen havahtunut todellisuuteen, että vanhempainvapaata on enää reilu kolme kuukautta jäljellä! Ja asioita pitää oikeasti alkaa miettimään ja järjestelemään. Nöttiksen tarhakuviot pitänee järjestää uusiksi, kun minulla on vuorotyö ja Veikka-Bojalle on haettava paikkaa. Töihin pitäisi myös soitella. Mihin tämä aika katosi? Sitä tässä vaan jaksan ihmetellä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *