Äitiys

Äidiksi tulo ekaa ja tokaa kertaa

Kun esikoiseni Nöttis syntyi, minut valtasi tunne, etten voi nukkua enää ikinä. Muistan sen kuin eilisen päivän. En ollut voinut kuvitellakaan aiemmin elämässäni, kuinka huolissaan voi ihminen toisesta olla ja miten paljon se huoli voi vaikuttaa ja muuttaa ihmistä. Nöttiksellä oli alussa pieniä käynnistymisvaikeuksia. Jouduin olemaan välillä erossa vauvastani ja jouduin heti alussa stressaamaan asioista, joista ei aina tarvitse. Luulen, että alun hankaluudet ynnättynä omaan pikkutarkkuuteeni, hormoneihin sekä keltanokkavanhemmuuteen olivat yhdistelmä, jonka vuoksi kärsin jonkunlaisesta synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta tuolloin. Oli minua varoiteltu, että äitiys tulee olemaan ikuista huolta lapsesta, mutta silti se pääsi yllättäen lyömään päin kasvoja ja kovaa.

Kun toinen lapseni Veikka-Boika syntyi, olin hetken onnellinen siitä, kun sain olla sairaalassa. Ruuat tulivat nenän eteen ja oli oikeus keskittyä vain omaan toipumiseen vauvan lisäksi. Nukuin ihan kaikki hetket, kun oli mahdollista eikä minulla kertaakaan ollut sellainen olo, ettei poika minun nukkuessani selviytyisi. Sitten tuli kyllä jo ikävä Nöttistä, joka ei näin korona-aikana saanut tulla edes sairaalaan meitä katsomaan ja lähdimme kotiin heti, kun saimme siihen luvan. Veikka-Bojalla oli alusta asti kaikki hyvin. Paremmat lähtökohdat ynnättynä jo karttuneeseen omaan kokemukseen olivat yhdistelmä, jonka ansiosta toisen lapsen kanssa olen tuntenut ja kokenut äitiyden hieman eri tavoin.

Kun Nöttis pääsi sairaalasta kotiin, saimme lähtiessämme ohjeen ”maitoa on vauvan syötävä 80ml kolmen tunnin välein”. Jäin tähän niin pahasti jumiin, etten alkuun pystynyt ollenkaan luottamaan vauvan kykyyn selviytyä jos tämä ohje ei toteutunut. Ja vaikka neuvolan täti oli jo aika päiviä sitten vakuuttanut, että kyllä vauva pärjää öisin jo kuusikin tuntia, piti minun silti laittaa kello soimaan aina kolmen tunnin päähän. Varmuuden vuoksi.

Nöttiksen kanssa käytiin neuvolassa alkuun joka viikko. Muistan sen tunteen, kun viikon väli muuttuikin kuukaudeksi. Apua! Mistä minä nyt tiedän, onko kaikki hyvin? Neuvolakäyntiä odotti kuin kuuta nousevaa ja joka kerralle minulla oli mukana lappu, johon oli kertynyt ainakin kymmenen ranskalaista viivaa siitä, mitä pitää muistaa kertoa ja kysyä. Veikka-Bojalla neuvolaväli on ollut alusta alkaen se normaali eli kuukausi ja joka kerta tunne on ollut lähinnä ”Mitä, nytkö jo!? Mihin tää kuukaus taas katos?” Ja juuri koskaan ei ole ollut oikeastaan mitään kysyttävää. Kaikki hyvin, mitat ja adios.

Nöttiksen synnyttyä pelkäsin kätkytkuolemaa ihan tosissani. Tiesin tarkkaan, että ensimmäisen elinkuukauden aikana tai yhden vuoden jälkeen se on hyvin harvinaista. Tieto helpotti oloa. Ei tarvinnutkaan pelätä kuin ne 11 kuukautta siinä välissä. Pelko kyllä helpotti varmaankin joskus puolen vuoden kohdalla, onneksi! Veikka-Bojan kanssa en ole edes muistanut kätkytkuoleman olemassaoloa. Heti ensimmäisestä yöstä lähtien olen kyllä läjähtänyt sänkyyn ja pyrkinyt pääsemään niin sikeään uneen kuin mahdollista öisin. Ilman mitään herätyskelloja kolmen tunnin päähän varmuuden vuoksi. Olen luottanut siihen, että vauva kyllä herättää, kun tarve on.

Kätkyt-tietoudesta päästäänkin jokaisen äiti-ihmisen ehdottomaan tiedonhakumenetelmään googlettamiseen. Nöttiksen ensimmäisten elinkuukausien aikana googletin ihan kaiken! Kun hän vähän veti selkää kaarelle ja huusi, piti heti googlettaa. Virhe. Ensimmäiset osumat kertoivat tietenkin CP-vammasta. Sitten löytyi sivu, jossa varoitellaan yhdeksästä asennosta/liikkeestä, jotka kertovat vauvallasi olevan jotakin vialla. Tietenkin aloin löytämään näitä asioita Nöttiksestä. Sitten pitikin googlettaa lisää. Googlettaessa kyllä nopeasti huomasi, ettei ole asiansa kanssa yksin vaan maailmassa on pilvin pimein huolesta yhtä sekaisin olevia äitejä. Ja oli jopa heitä, joiden huoli meni vielä omaanikin överimmäksi. Näin jälkikäteen mietittynä on kuitenkin hämmentävää, että lähes joka googletuksella ihan normaalista asiasta (mikä ei kuitenkaan hormonihuuruisena keltanokka-vanhempana tuntunut normaalilta) sai ensimmäiseksi vastaukseksi sen pahimman skenaarion, jota ei ollut itse osannut edes ajatella. Nyt kun Veikka-Boika elää ensimmäistä vuottaan, en ole tainnut googletella mitään. Välillä häntä seuratessaan tulee huvittuneena muistettua, että tuotakin asiaa taisin joskus Nöttiksen kanssa hädissäni googlettaa.

Googlettamisesta saadaankin aasinsilta niihin kaiken maailman suosituksiin. Ensimmäisen lapsen synnyttyä suurimmat paineet aiheutuivat puhtaasti kaiken maailman suosituksista. Minulla ei ollut mitään kokemusta pikkuvauvoista ja vaikka kuinka olin kuvitellut olevani rento ja luonnostaan taitava äiti, oli todellisuus jotakin ihan muuta. Tai olin varmaan ihan taitava jo silloinkin, mutta rento en todellakaan ollut. Luottamus itseen ja omaan äitiyteen järkkyi vähän väliä. Täysimetys ja ihokontakti. Niitä toitotettiin kaikkialla, jo odotusaikana. Sitä, kuinka tärkeitä ne ovat. Ja siihen tyyliin, että lapsi on suurin piirtein pilalla jos nämä kaksi eivät toteudu täydellisesti. Ja kun ne eivät täydellisesti toteutuneet, tunsin siitä suurta syyllisyyttä. Kun näistä oli jotenkin rämmitty yli, satuin lukemaan jostakin, että vauvaa ei pitäisi lainkaan altistaa telkkarille ja mitä enemmän asiaa googlettelin, sitä suuremmaksi telkkariahdistus kasvoi. En enää edes muista, mistä kaikesta olen tuolloin ollut huolissani ja mitä kaikkea olen kokenut tehneeni väärin tai huonosti. Onneksi neuvolan tätimme oli kannustava tolkun ihiminen. Ja onneksi tapasin perheohjaajaa, joka osasi puheillaan vähentää ahdistustani. Ja onneksi sain uusia äitikavereita, joiden kanssa asioista pystyi avoimesti puhumaan eikä tuomioita tullut.

Pikkuhiljaa suositusten lisäksi aloin asettaa itse itselleni aivan turhia paineita. Enkä varmaan tätä itse edes huomannut tai tajunnut kuin vasta jälkikäteen. Ulkona oltiin joka päivä samaan aikaan ja jos ei oltu, niin aina minulla oli joku hyvä selitys. Taisin lähinnä selitellä itselleni. Aivan kuin vauva olisi särkynyt vietettyään yhden kokonaisen päivän sisällä. Kun Nöttis aloitti kiinteät, olin saman tien diy-koukussa. Purkkisoseen ostaminen tuntui väärältä. Mauissa ja ainesosissa eteneminen oli todella järjestelmällistä. Varmaankin siksi, että pelkäsin aina uuden kohdalla allergista reaktiota. Onneksi tämä pelko ajan kanssa hellitti ja aloin pitää purkkiruokaakin vaihtoehtona. Tuli varmasti mietittyä sitäkin, että luetaanko ja lorutellaanko nyt tarpeeksi, että puhe myöhemmin kehittyy ja niin edelleen ja niin edelleen.

Näitä muistellessa välillä tuntuukin, että toinen lapsi on mennyt tuossa vähän vasemmalla kädellä. Hän on syönyt purkkiruokaa ja katsonut piirrettyjä. Hän on välillä jäänyt ilman d-vitamiinitippaa, koska olen sen unohtanut. Hänellä ei ole hillitöntä itse valmistettua soselajitelmaa pakkasessa vaan makuja tulee vähän sitä mukaa, mitä muukin perhe syö. Hänen päivärutiininsa vaihtelevat väkisinkin muun perheen menojen mukaan ja iltatoimet keskeytyvät jos sisko vaikka kiukuttelee. Hän on välillä koko päivän sisällä tai kaksikin. Hänen kanssaan ei ole tehty säännöllistä vatsahierontaa eikä laulettu joka ilta samoja lauluja. Silti uskon, että hänestä kasvaa tällä menolla ihan normaali ihminen. Ehkä olen vain tajunnut sen, että läsnäolo ja rakkaus, vauvan tarpeiden herkkä kuulostelu ja niihin vastaaminen riittävät. Suositukset sun muut vaihtuvat vuosikymmenten myötä, mutta rakastamisen merkitys säilyy. Sen jos minkä jo pieni vauvakin aistii ja saa sitä hyvää pohjaa elämälleen.

Olen työskennellyt autismin kirjoon kuuluvien, kehitysvammaisten, mielenterveys- ja päihdekuntoutujien sekä lastensuojelun piirissä olevien ihmisten kanssa. Uskon, että tämän alan ihmisenä sitä tulee oltua paljon herkempi reagoidaan ja kuvittelemaan kaikenlaista oman lapsen kehitystä ja käytöstä seuratessaan. Nöttiksen kohdalla hätäännyin välittömästi jos joku asia poikkesikin entisestä tai jos hän vaikka sai tavallista suuremman raivokohtauksen. Veikka-Bojan kanssa olen tässäkin asiassa jo oppinut sen, että kyse on normaalista kehityksestä ja taas joku niistä miljoonasta vaiheesta, joita vauvan elämään mahtuu.

Äidin huoli lapsesta on ikuinen. Ensin pelätään kohtukuolemaa, sitten sitä, meneekö synnytyksessä kaikki hyvin. Seuraavaksi pelätään kätkytkuolemaa, anafylaktista sokkia ja sitä, että vauva tippuu jostakin. Tai jaloilleen opittuaan kaatuu ja lyö päänsä. Sitten huolettaa, onko päiväkodissa mukavat tädit ja sedät. Entä muut lapset? Oppiiko lapseni normaalisti puhumaan? Seuraavaksi tuleekin huoli auton alle jäämisestä. Ja koulumenestyksestä. Ei kai lasta kiusata? Ei kai hän vain itse ole kiusaaja? Milloinkahan ensimmäiset päihdekokeilut tulevat? Ei kai lapsi eksy vääriin piireihin? Mitenhän hän sopeutuu uuteen kotikaupunkiinsa, kun opiskelut alkavat? Enkä voi sanoa, että olisin edelleenkään se rennoin äiti tai edes lähelle sitä. Tällä hetkellä vauvataaperoarki asettaa haasteita ja stressiä, toki myös iloa ja onnea. Sen takia onkin hienoa, että toisen lapsen tultua osaa hänen kuin myös esikoisenkin kanssa ottaa jo rennommin. Ei täällä varmaan muuten useamman lapsen äideistä yksikään olisi enää täysissä järjissään.

Katso myös https://heiniannika.fi/mika-riittaa-aitina/ , jossa kerron ajatuksiani riittämättömyyden tunteesta, joka pikkulapsiarjessa helposti nostaa päätään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *